Kaiken takana on nainen

    © willy-photographer & TravisRockPhotography

En olisi koskaan alkanut kasvattamaan koiria, ellen olisi törmännyt talvella 2006 Darin Rossiin, nykyiseen aviomieheeni. Olin silloin vielä 16-vuotias tytönhupakko, teini, tupakoitsija, pessimisti, naivi, viaton ja mikä vielä. Jos meitä ei olisi koskaan esitelty toisillemme odotellessamme ryhmäkehien alkua kokoomakehässä, istuisin varmaan tälläkin hetkellä keittiössä vääntämässä sätkää ja juoruamassa paskaa naapureista tuntitolkulla.

Kun olin lapsi, meillä oli kotona käyttölinjaisia dobermanneja ja rotikoita. Äitini kasvatti molempia rotuja kennelnimellä Kofferdale's. Muistan, kun meillä ramppasi pennunkatsojia harva se päivä ja kun ihanista pentupalleroista piti loppujen lopuksi luopua. Alkuaikoina itkin jokaisen pennun luovutustilaisuudessa, mutta koska pentuja oli meillä 1-3 kertaa vuodessa, turruin siihen. Äiti harrasti koiriensa kanssa suojelua, tottelevaisuutta ja agilitya, mitkä kuuluvat nykyisin omaan lajivalikoimaani. Liekö minut sitten aivopesty kakarana. Kilpailin lapsena myös junior handlerissa ystävieni koirilla, äiti kun ei omia koiriaan minulle lainannut. Edustin Suomea usein maailmanmestaruuskisoissa ja voitin kerran arvostetun Cruftsin junior handler-kilpailun pointterilla. Voiton myötä innostuin koirista myös kilpailu- ja kasvattamismielessä.

Äiti lopetti koirien kasvattamisen, kun täytin 18. Tarpeeksi hyvää ja tervettä jalostusmateriaalia ei kuulemma löydy ja hän ei halunnut tyytyä käyttämään suomalaisia linjoja. Kofferdale's - sukuisia koiria saattaa vieläkin löytyä muutamista, harvinaisista suvuista, lähinnä käyttötähtien suvuista. Vuonna 2012 äitini aloitti uudestaan kasvatuksen erittäin pienimuotoisena harrastuksena, tavoitteena lähinnä vaalia vanhoja linjoja ja käyttöominaisuuksia. Kesällä 2013 liityin äitini rinnalle kasvattamaan rottweilereita.

Meillä kasvoi monen monta suojelu- ja tokomestaria ja äitinikin kisasi aikoinaan SM-tasolla tokossa sekä suojelussa. Erityisesti suojelu oli äitini tähtilaji ja monesti istuin junnuna auton takakontissa odottamassa purutreenien loppumista. Koska en saanut koskaan harrastaa äitini koirilla, pyysin omaa koiraa 15-vuotiaslahjaksi. En saanut. Vittuunnuin kiellosta niin, että tein kaikkeni, että menestyin näyttelykehissä sekä tottelevaisuuskokeissa lainakoirilla. Vuoden kuluttua kysyin koiraa uudestaan, 16-vuotislahjaksi.

Tällä kertaa sain sen, mutta lupaus tuli pitkin hampain. Mutta arvatkaapa kuka siivosi siitä lähtien koirien kurapaskat ja oksennukset lattialta? Tai kuka lenkitti koirat myrskyssä? Tai kuka joutui AINA erottamaan tappelevat uroskoirat toisista? Minäpä tietenkin. Mutta vastineeksi kaikista paskatöistä sain oman koiran. Koiran, mitä olin aina haaveillut. Äiti yritti ensin saada minut ottamaan rotikan tai dobermannin omista linjoista, mutta vänkäsin vastaan. Sanoin että haluan saksanpaimenkoiran. Olin ihaillut rotua usein koulutuskenttien laidalla ja halusin samanlaisen koiran kun naapurillani Annalla oli. Huikeita, tummia ja timmejä käyttölinjaisia sakuja. Anna kuitenkin kieltäytyi myymästä minulle pentua, koska koira oli ensimmäiseni. Hän kuitenkin antoi minulle sekalinjaisia kasvattavan kennelin yhteystiedot. Ja näin minulle tuli elämäni koira, Karat.


© ChrisWarren1956 & janwillemsen

Karat oli huippukoira. Meillä oli vaikea pentuaika: vaikka se oli sekalinjainen, sen kanssa sai tehdä paljon töitä. Kun se sinnikkäästi lähti karkuun murkkuikäisenä ja ei tullut luokse, toistin itselleni "se on saksanpaimenkoira, tälläisen halusin". Tai kun se kusetti minua kuusnolla kentällä ja yritti dominoida kotona. Lopulta minulla loppui kärsivällisyys ja taito: pyysin Annan apuun. Anna naureskeli koirankäsittelytaidoilleni ja opetti minulle kädestä pitäen miten saksanpaimenkoiria käsitellään. Siinä vaiheessa kiitin Annaa siitä, ettei se suostunut myymään omaa kasvattiaan minulle.

Kun sain eväät koiran käsittelyyn, se muuttui. Meidän elämä muuttui kertaheitolla. Ennen vittupää-Karat oli Karat-rakas. Se oli uskollinen vain ja ainoastaan minulle, joka teki siitä muiden silmissä uppiniskaisen ja vain yhden omistajan koiran. Tosin sitä se olikin. Se perseili muiden kanssa olan takaa, mutta minun ei tarvinnut kuin vilkaista koiraa niin se luki jo ajatukseni. Se toimi kuin unelma kentällä ja kotona. Työskennellessään se oli hyvin vakaahermoinen ja kuuliainen, vapaa-ajalla se lähinnä nukkui ja keräsi voimia seuraavaan päivään. Sen kanssa pystyi menemään mihin tahansa, se tottui uusiin tilanteisiin hetkessä ja sen kanssa ei tarvinnut taistella yhtikäs mistään. Karat oli luotettava kumppani ja olin onneni kukkuloilla. Minusta tuntui, että olin kohdannut sen, mitä tarvitsin elääkseni onnellisena.

Valitettavasti kaikki ei aina mene niinkuin toivoisi. Karat alkoi viisivuotiaana, runsaasti kisakenttiä kahlanneena, oireilla takapäästään. Eläinlääkärissä pahin pelkoni toteutui: lonkat C/C, kyynäreet 0/1 ja selässä spondyloosi. Meillä asuneilla harrastuskoirilla ei koskaan ollut ongelmia terveyden suhteen, vaikka niillä treenattiin rankasti. Mietin, olinko itse pilannut koirani liialla treenillä ja liikunnalla. Kotona tutkin Karatin sukulinjaa ja löysin paljon sairaita koiria, niin selän ja lonkkien osalta, mutta myös syöpää, epilepsiaa sekä olipa muutama koira lopetettu käytöshäiriöiden vuoksi.

Olin niin pettynyt. Olin kaavaillut Karatista kantanarttua omalle kasvatustyölleni, mutta se haave valui terveydellisten seikkojen takia käsistäni. Vaikka Karatia ei pystynytkään käyttämään jalostukseen, en silti koskaan lakannut rakastamasta sitä ehdoitta. Treenailin sen kanssa enää kevyesti ja se jäi 8-vuotiaana eläkkeelle harrastuslajeista, saavuettaen halutut valionarvot tottelevaisuudesta, suojelusta sekä hausta. Karat nukahti ikiuneen 10 - vuotiaana, täysin luonnollisesti. Sen hauta sijaitsee Leppävedellä äitini kotitalon takapihalla. Karat oli paras ystäväni ja minulla on sitä edelleen suuri ikävä.


© Svadilfari & illyn

Rauman kansainvälisessä koiranäyttelyssä törmäsin Dariniin ensi kerran. Darin oli intohimoinen koiraharrastaja ja ensimmäinen asia mikä hänestä pälkähti mieleeni oli, 'se on homo'. Eihän kukaan heterojätkä voi tykätä koirista noin paljon! Tuttu kehätoimitsija esitteli meidät toisillemme. Minä kisasin saksanpaimenkoirallani Karatilla ja Darin australianpaimenkoirallaan ja jotenkin kemiamme sulautuivat yhteen. Viikon jälkeen törmäsimme Ruotsin voittajanäyttelyssä, jälleen ryhmäkehien kokoomakehässä. Kun oma koirani voitti ryhmän, kysyi Darin minua treffeille. Ei haitannut, vaikka meillä oli 5 vuotta ikäeroa ja kielimuuri tuli välillä eteen. Darin kun sattui olemaan irlantilainen.

Täytettyäni 18 aloin miettimään mitä teen elämälläni. Minua vitutti ja suututti edelleen Karatin kohtalo ja päätin alkaa kasvattamaan saksanpaimenkoiria. Halusin, ettei kukaan joudu kohtaamaan samanlaisia surua ja tuskaa. Päätin, että keskitän kasvatukseni pääkriteerit luonteeseen sekä terveyteen, unohtamatta erinomaisia käyttöominaisuuksia. Karatin suvussa oli paljon sukusiitosta ja en halunnut missään nimessä pienentää geenipoolia, vaikka rotu olikin määrältää iso. Käytyäni kasvattajakurssin Suomessa, saatuani kennelnimen Joomagnan & Criminales ja löytäessäni elämäni miehen aloin tekemään elämästäni unelmaa.

Tapailimme satunnaisesti vuoden ajan. Koska olin tapaillessamme vielä alaikäinen ja äitini ei suostunut ostamaan minulle lentolippua Irlantiin (mistäköhän syystä...), Darin asui Suomessa puolisen vuotta. Sen jälkeen elimme kaukosuhteessa kolmisen vuotta. Minua suostuteltiin muuttamaan Irlantiin, mutta kieltäydyin vedoten opiskelutilanteeseeni. Olin juuri aloittanut opiskeluni Kannuksen kennellinjalla, tarkoituksenani valmistua koirankouluttajaksi. Ja sellainenhan minusta tuli. Samoiten kuin trimmaaja ja merkonomi. Merkonomin tutkinnon suoritin Irlannissa, kun muutin sinne Darinin perässä heti kennellinjan jälkeen. Äitille oli kamala shokki kun perheen ainut lapsi lähtee maailmalle 19-vuotiaana, ulkomaalaisen miehen perään.

Nyt olen 22-vuotias, kolme tutkintoa suorittanut nuori nainen. Syntyperältäni olen suomalainen, mutta Irlannissa olen asunut vuodesta 2009 lähtien mentyämme naimisiin 12.08.2009. Kielitaitooni kuuluvat suomen lisäksi toinen kieleni englanti, ruotsi, saksa, ranska ja hieman venäjä. Asumme Darinin kanssa kaksikerroksisessa omakotiltalossa lähellä järveä ja olemme jatkaneet kiinnostustamme kissoihin muutaman kissalan voimin. Hevosiakin pyöri mukana muutama, mutta tällä hetkellä läheisellä, tasokkaalla yksityistallilla asuu ainut hevosemme, fwb-ori Mister Sexty "Jerry".


© Mangrove Mike & Sint Smeding

Vaikka asummekin Darinin kanssa nykyisin Irlannissa, minä olen se joka tuhlaa, reissaa ja kasvattaa. Darin ei puhu edelleenkään Suomea, sillä reissaamme yhdessä todella harvoin. Darin on siirtynyt harrastajasta pääasialliseksi rahoittajaksi, sillä rahaa palaa reissuilla. Kiertäessäni eri maiden kokeissa ja näyttelyissä olenkin tutustunut moniin kasvattajiin. Olen matkustanut ympäri Saksaa tutustuen saksanpaimenkoiran historiaan ja hakenut oppeja suurimmilta käyttölinjan kasvattajilta. Kasvatuspuuhissa olen siirtynyt pääasiassa kasvattamaan koiria urheilukoiraharrastajille. Nuorempana, aloittelevana kasvattajana tuli pentuja annettua aloitteleville kasvattajille ja olen ollut tähän "virheeseeni" erittäin tyytyväinen. Minulla on ollut kunnia antaa hyviä koiria mm. Vicinity Shepherds'lle sekä olen lähettänyt koiria jopa NCC-kasvattajalle.

Näin ison ja vaativan koiralauman takia meillä on oman siivoojan lisäksi oma eläinlääkäri. Maria Kunst on koirien sisätauteihin erikoistunut eläinlääkäri, joka opiskeluaikanaan teki työssäoppimisensa Darinin isän vihikoirakennelissä. Darin huomasi Marian luontaiset kyvyt olla empaattinen ja naisen koiraa rauhoittava olemus rauhoitti paniikissa olleen ihmisenkin. Kun Maria vihdoin valmistui, hän siirtyi suoraan meille töihin. Marian tytär Lottie Kunst-Meagher on 17-vuotias ja toimii kenneltyttönämme mentorinsa Linda Rossin (Darinin veljentytär) opastuksella. Kiitos tytöt korvaamattomasta avustanne, olette huippuja!